Kirjoittelin toissapäivänä mun Australian reissusta kertovaan blogiin viimeisen postauksen. Postauksessa käsittelin mun tän hetkisiä fiiliksiä ja tulevaisuuden suunnitelmia. Tai oikeastaan niiden puutetta. Toi kirjoitus oli eräänlainen piste mun elämän suurimmalle unelmalle. Suljin kirjan kannen viimeistä kertaa. Kirjoittamisen jälkeen oli jotenkin tosi surullinen ja masentuntut fiilis.
Ehkä suurin syy tähän on se, että nyt kun palattiin, Suomessa ei ollut juuri mikään muuttunut. En oikein tiedä minkä odotin muuttuvan, mutta juuri mitään ei ollut tapahtunut. Suurin muutos lienee se, ettei Nastolassa ole enää Seppälää. Jes. Tää sai mut jotenkin miettimään sitä, miten paikallaan elämä monella polkee. Alkaako myös mun elämä polkemaan paikallaan? Saan jossain vaiheessa työpaikan, käyn töissä 40 vuotta. Jossain välissä saan ehkä lapsia ja siinä se. Tää oli jossain vaiheessa mun suunnitelma tulevaisuudesta, mutta onko se sitä enää? En mä tiedä. Oikeestaan oon ihan hukassa. Mua ei juuri kiinnosta tehdä oman alan töitä, ei hankkia asuntoa, ei tehdä lapsia. Eikä varsinkaan kasata niskaan kasaa velvollisuuksia.
Haluun tässä vaiheessa sanoa, että en siis tarkoita sitä, että noi lapset ja talot olisi jotenkin vähäpätöisiä asioita. Joillekin ne voi olla juuri se unelma, millaista tulevaisuuden haluaa olevan. Mutta haluanko mä? Se onkin tässä se suuri kysymys. Mä en tiedä yhtään mitä mä haluan.
Henkisesti paluu Suomeen on ollut paljon suurempi juttu, kun täältä lähtö. Silloin mulla oli edessä unelma, jota lähdin toteuttamaan. Oikeestaan mun kaikki toiminta viimeiset 4 vuotta kulki kohti tuota unelmaa. Enää mulla ei ole sitä. Eikä mitään muutakaan unelmaa. Elämä ilman unelmia on niiiiiiin tyhjää.
Päivät puuhailen mitä sattuu vailla päämäärää. Siivoilen, teen ruokaa, treenaan ja oon periaatteessa ihan onnellinen. Silti mun elämästä tuntuu puuttuvan jotain. Se tärkein, palo sydämessä, asia jota tavoitella ja haluta, motivaatio nousta uuteen päivään, unelma.
Ehkä suurin syy tähän on se, että nyt kun palattiin, Suomessa ei ollut juuri mikään muuttunut. En oikein tiedä minkä odotin muuttuvan, mutta juuri mitään ei ollut tapahtunut. Suurin muutos lienee se, ettei Nastolassa ole enää Seppälää. Jes. Tää sai mut jotenkin miettimään sitä, miten paikallaan elämä monella polkee. Alkaako myös mun elämä polkemaan paikallaan? Saan jossain vaiheessa työpaikan, käyn töissä 40 vuotta. Jossain välissä saan ehkä lapsia ja siinä se. Tää oli jossain vaiheessa mun suunnitelma tulevaisuudesta, mutta onko se sitä enää? En mä tiedä. Oikeestaan oon ihan hukassa. Mua ei juuri kiinnosta tehdä oman alan töitä, ei hankkia asuntoa, ei tehdä lapsia. Eikä varsinkaan kasata niskaan kasaa velvollisuuksia.
Haluun tässä vaiheessa sanoa, että en siis tarkoita sitä, että noi lapset ja talot olisi jotenkin vähäpätöisiä asioita. Joillekin ne voi olla juuri se unelma, millaista tulevaisuuden haluaa olevan. Mutta haluanko mä? Se onkin tässä se suuri kysymys. Mä en tiedä yhtään mitä mä haluan.
Henkisesti paluu Suomeen on ollut paljon suurempi juttu, kun täältä lähtö. Silloin mulla oli edessä unelma, jota lähdin toteuttamaan. Oikeestaan mun kaikki toiminta viimeiset 4 vuotta kulki kohti tuota unelmaa. Enää mulla ei ole sitä. Eikä mitään muutakaan unelmaa. Elämä ilman unelmia on niiiiiiin tyhjää.
Päivät puuhailen mitä sattuu vailla päämäärää. Siivoilen, teen ruokaa, treenaan ja oon periaatteessa ihan onnellinen. Silti mun elämästä tuntuu puuttuvan jotain. Se tärkein, palo sydämessä, asia jota tavoitella ja haluta, motivaatio nousta uuteen päivään, unelma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti